lauantai 4. maaliskuuta 2017

Runo surusta, tuskasta ja ikävästä


Silkkiturkki, säihkysilmä, halinalle, pörriäinen, 
niin viisas ja iloinen. 
"Olet niin ihana, etten kestä". 
Niin sanoin monesti kun tavattiin, 
pusut turvalle annettiin. 
Monia hetkiä yhdessä vietettiin, 
lenkkeiltiin, rapsuteltiin, juteltiin. 
Elämästä nautittiin.

Kun uusi vuosi toikin sairauden, lamaannuin, 
tässä ei voi käydä niin, 
kuin synkissä painajaisissa pelättiin.
Päivässä toivo vietiin.
Mutta "ei ole mitään hätää, huomenna herätään ja kaikki tää 
on pahaa unta vaan", sanoin niin.

Eron hetken raastavassa kivussa olin valmis seuraamaan, 
vaikken tiennyt minne seurataan. 
Anna minun kuolla suruun ja tulla mukaan. 

Mutta elämäni tähti
taivaalle lähti näin.
Ja minä jäin.

Silloin sydämeni moukaroitiin pirstaleiksi, 
revittiin palasiksi, 
kukaan ei tiedä miksi.

Miksi minulta otettiin tämä elämäni tähti pois, niin rakas. 
On ikuisuus kun viimeksi näin rakkaan,  
ikuisuus on tulossa ilman, 
sitä pelkään.

Surua, itkua, kaipausta. 
Työ tuo unohdusta,
silti on elämässä suuri aukko musta. 
Tärkeitä ihmisiä on ympärilläin, mutta kukaan ei ole hän, 
jota ilman vain jäin. 
Sanat eivät riitä kertomaan kuinka rakastan, tätä sielunkumppania, ystävää
ja miten vaikeaa on ymmärtää, 
että tätäkö on nyt elämä tää.

Suuri on suruni, pohjaton ikäväni, kipu on korvannut ystävän.
Musta aukko tuli elämään, 
musta aukko sieluuni
Palanen on irronnut sydämestäni, rakas vei sen mennessään.